kannalta syrjäisen sijaintinsa vuoksi paikka-
kunnalla ei myöskään ollut edellytyksiä teol-
listumiselle.
tatteluissa
tatteluissani syyllisiä olivat pääasiassa ulko-
puoliset, "saksalaiset" ja "ruotsinkieliset". Pai-
kallisen suojeluskunnan kerrottiin olleen voi-
maton ulkopuolisten armottomuuden edessä.
Monissa paikallishistorioiden vuoden 1918
kuvauksissa korostetaan yhdyskunnan ulko-
puolelta tulleiden henkilöiden vaikutusta il-
mapiirin kiristymiseen ja väkivaltaisuuksiin.
Sisällissodan aikaisia laittomia kenttäoikeuk-
sia tutkinut Marko Tikka kiinnitti huomiota
samaan ilmiöön: vastuulliset tahot olivat aina
muualta eikä heitä henkilöity tai yksilöity.
pompi jakaa rangaistuksia kuin tuttujen.
tuun siirtäminen teoista ulkopuolisille toimii
myös yhteisön keinona paikata menneisyyt-
tään.
myöntää. Kompensaatiota oli haettava muilla
keinoin. Sen lisäksi, että valkoisiin samas-
tuvat haastateltavat kertoivat punaisia ampu-
masta kieltäytyneistä "urheista" suojeluskun-
talaisista, rajattiin paikallisen suojeluskunnan
vastuu teoista koskemaan lähinnä yhtä tiettyä
isäntää, suojeluskunnan päällikköä Juho Van-
nasta. Suhtautuminen muutamaa vuotta en-
nen sisällissotaa paikkakunnalle muuttanee-
seen ja 1920-luvun alussa pois muuttanee-
seen, monien kunnallisten luottamustoimien
haltijaan muuttui pian sodan jälkeen. Tästä
varakkaasta muukalaisesta muodostui ajan
mittaan eräänlainen traditiodominantti, jota
sodan molemmat osapuolet syyttivät lukuisis-
ta eriskummallisuuksista ja vahingonteoista.
Vannaksen vaimo Hulda Vannas kuoli paris-
kunnan kotona tapahtuneessa pommiräjäh-
dyksessä 28. elokuuta 1918 eikä tekijöitä
koskaan saatu kiinni. Punaiseen puoleen sa-
mastuvat syyttivät Vannasta paitsi vaimonsa
Rummin Jussin kutsumisesta Sammattin ke-
väällä 1918. Kaikissa kertomuksissa koroste-
taan Vannaksen ulkopuolisuutta; sitä että hän
ei ollut yksi "meistä sammattilaisista".
määrään. Pajuselle punaiset selittivät syyksi
"vanhat kaunat ja vihat". Haastatteluissani te-
loitukset olivat rangaistus Sammatin sisällis-
sodan aikaisen ainoan valkoisen uhrin, Unto
Nevalaisen, surmasta. Punakaartilaiset van-
gitsivat 12. huhtikuuta valkoisia huvilallaan
majoittaneen Nevalaisen ja veivät hänet mu-
kanaan Nummelle yhden toisen henkilön
kanssa. Miehet vapautettiin seuraavana päi-
vänä ja lähetettiin kotiin. Nevalainen surmat-
tiin kotimatkalla eikä tekijöitä koskaan tavoi-
tettu. Lähes kaikki haastateltavat tunsivat Ne-
valaisen kohtalon. Valkoisiin samastuvien
kertomuksissa pääpaino oli Nevalaisen "viat-
tomuuden" esittelyssä ja surman yksityiskoh-
tien kuvauksessa. Nevalainen oli kuvattava
uhrina, ei aatteensa puolesta kuolleena mart-
tyyrina. Punaisiin samastuvien versiot olivat
huomattavasti lyhyempiä, useimmiten pelk-
kiä viittauksia tapaukseen. Punaisiin samas-
tuville ei ollut syytä korostaa Nevalaisen viat-
tomuutta eikä surmaa. Valkoisiin samastu-
ville Nevalaisen kohtalo oli lisäesimerkki pu-
naisten hirmutöistä. Punaisiin samastuvat taas
painottivat tapauksen ainutkertaisuutta, sitä
että Sammatissa tapettiin vain yksi valkoinen.
Paikallisten punaisten kunnollisuutta koros-
tettiin kuvaamalla tekijöitä vieraspaikkakun-
talaisiksi. Puoleen katsomatta haastateltavat
tuntuivat pitävän selviönä, että Nevalaisen
murhasta seurasi ankara rangaistus eikä ran-
gaistuksen kohtuuttomuutta kyseenalaistettu.
ja arkaluontoisten asioiden läpikäymistä. Ker-
tomuksista on löydettävissä paikkakuntalais-
ten jakamat käsitykset kevään 1918 tapahtu-
mien luonteesta kiteytyneessä muodossa:
omien syyttömyys ja kärsimys, vieraiden
syyllisyys ja rangaistuksetta jääminen.